tiistai 6. marraskuuta 2018

Hyvästi rakas ystäväni

En tiedä miten aloittaisin tämän postauksen. En vaikka, olen miettinyt hiljaa sen aloittamista jo parin kuukauden ajan. Syy blogin hiljaisuuteen onkin johtunut tästä, koska en ole halunnut kirjoittaa mistään kuulumisista tai tapahtumista ennen, kuin pystyn kirjoittamaan tämän - sen vaikeimman. Kun sydän menee tuhansiksi palasiksi ja liiskautuu lattiaan, ei sitä ole heti valmis jatkamaan eteenpäin.


Meitä instagramissa tai snapchatissa seuraavat tietävätkin jo mistä tulen kirjoittamaan. Aihe on sellainen, josta en olisi  koskaan halunnut joutua kirjoittamaan, en ainakaan näin pian. 31.08.-18 sain puhelun kesken työpäiväni, joka kirjaimellisesti löi minut polvilleni, sai minut  huutoitkemään varustehuoneen lattille ja toivomaan, että en olisi. Soittaja oli äitini ja kyseessä oli Barbi. Barbi oli juuri saamassa viimeisen piikin. Piikin, joka päästäisi sen kivuista.

Tätä kirjoittaessani kyyneleet valuvat poskia pitkin ja  sumentavat näön - laitankin niiden piikkiin, jos tekstissä on kirjoitusvirheitä.  Tänä aikana en ole edes käynyt blogin sivuilla katsomassa kommentteja tai tilastoja, en ole vain yksinkertaisesti pystynyt siihen. En ole voinut katsoa Barbin kuvia ja kirjoituksia, en ole voinut kirjoittaa. Se tuskan määrä oli jotain, mitä en ole ennen kokenut. Vaikka olenkin omistanut lemmikkejä ja kantanut ne hautaan sekä menettänyt tärkeitä läheisiä, niin tämä kipu oli jotain vielä syvempää. Pistävämpää. Mikään ei ole lyönyt minua kirjaimellisesti polvilleni ennen tuota päivää ja sitä yhtä puhelua. Olin menettänyt hevosen, ystävän, jolle en voinut sanoa niitä täysin viimeisiä hyvästejä.


Tuska ja suru on edelleen läsnä, mutta se on muuttanut muotoaan. Aluksi se oli sekoitus vihaa, surua, pelkoa, syyllisyyttä sekä pettymystä. Menetin ruokahaluni viikoiksi, en voinut syödä ja oloni oli turta. Tuhannet kysymykset pyörivät päässä ja veivät yöunet. Miksi minä, miksi juuri Barbi, miksi juuri nyt. Miksen jäänyt kotiin ja ollut lähtemättä Englantiin, miksi en ollut paikalla. Syytin itseäni, kirosin taivasta. Olin rikki. Kuluneiden viikkojen aikana rukoilin enemmän, kuin olen ikinä rukoillut. En ole ikinä ollut hyvin uskovainen, mutta tuona aikana halusin tehdä kaiken. Elätin toivoa, että kaikki kääntyisi hyväksi. Puhuin tulevasta, "sitten kun Barbi on terve" ja mietin mitä tekisin sen kanssa, kun tulisin takaisin Suomeen. Joka kerta, kun havahduin miettiväni, että mitä jos Barbi oikeasti joudutaankin lopettamaan näpäytin itseäni. En sallinut itseni miettivän sitä, pelkäsin sen maalaavan piruja seinille. Toivoin parasta, en halunnut miettiä pahinta. Kaikki murskautui kuitenkin hyvin nopeasti.

Menettämisen tunne on yksi kauheimmista, kivuliaimista ja mitkään sanat eivät pysty sitä kunnolla kuvailemaan. On hankalaa selittää joillekkin ihmisille, miten yksi hevonen voi merkitä niin paljon. Barbi ei ollu vain yksi hevonen muiden joukossa, se oli enemmän. Se oli minun ystäväni, kumppanini, perheenjäseneni. Se opetti minua ja minä sitä. Joskus tuntui siltä, että se tiesi enemmän maailmasta, kuin minä. Tulen aina muistamaan Barbin kiltit silmät ja kuinka se kirmaili laitumella tehden mitä ihmeellisempiä loikkia. Ne lukemattomat kerrat, kun se yllätti minut osaamisellaan ja viisaudellaan. Olen aina sanonut, että jokaisella tulisi olla elämässään ainakin kerran yksi Barbi.


Tällä hetkellä on surun tunne pehmeämpi, enkä menetä samalla tavalla yöunia. En edelleenkään voi olla joskus kiroamatta elämän julmuutta, enkä voi sanoa ajattelevani asiaa vain hyvinä ja lämpiminä muistoina. En voi vieläkään puhua Barbista ilman kyynelien tulemista kasvoille. En voi katsoa kuvia ilman pistoa sydämessä. Voin myöntää suoraan, että en ole kunnolla käsitellyt vieläkään kaikkea. Siksi tämä teksti on myös tavallaan terapiaa minulle ja auttaa ehkä hieman kaiken sisäistämisessä. Nämä kuukaudet olen vain uppoutunut työhön ja pitänyt itseni kiireisenä. Olen pakottanut itseni jatkamaan, koska pelkäsin, että jos pysähdyn niin tulen murenemaan palasiksi. Enkä yksinkertaisesti voisi jatkaa töitä samalla tavalla. Sen yhden puhelun jälkeen jatkoin töitä samalla tavalla, mutta oloni oli niin turta. Ratsastin hevoset ja tein treenit, mutta meni aikaa, että pystyin olemaan jälleen normaali itseni. Aluksi uskottelin itselleni, että kaikki oli ollut vain unta ja Barbi oli vielä elossa. Se oli keinoni jaksaa mennä eteenpäin. Pian aloin tuntemaan syyllisyyttä, jos yrittäisin unohtaa asian. Suoraan sanottuna, en tiennyt mitä tunsin, mitä saisin tuntea ja mitä minun tulisi tuntea. Olin hukassa.

Ystävät ja muut läheiset, jotka ovat olleet tukena ja turvana tänä aikana - kiitos. En tiedä miten olisin voinut jatkaa eteenpäin ilman teidän neuvojanne ja sitä, että olitte vierellä. Tiedän, että palatessani kotiin ennen joulua tulen joutumaan käsittelemään monia asioita ja se tulee sattumaan. Kaikki tulee "todemmaksi", kun saavun talliin ja Barbi ei todella ole enää siellä vastassa. Onneksi tiedän minulla olevan ihmisiä vierellä tuona aikana, jotka ymmärtävät. Ennen en uskonut "otan osaa" viestien olevan "järkeviä" ja tunsin niitä kirjoittaessani olevani vain yksi muiden joukossa. Nyt ymmärrän, että noinkin pieni asia on todella merkittävä. Surun keskellä ei tarvi niinkään muiden isoja auttamisia - silloin tarvitsee vain tuen ja tiedon, että ei ole yksin.


Nyt mietitte mitä siis oikein tapahtui? En ole pystynyt vastaamaan tuohon kysymykseen vieläkään ilman oman äänen särkymistä. Se on edelleen hankalaa itsellenikin tajuta, koska en ole halunnut puhua asiasta. Se oli monen pienen asian summa, joka kasvoi liian suureksi. Kesällä 2018 Barbi alkoi oireilemaan olemalla epäpuhdas oikeasta takasesta. Muutaman päivän päästä se todettiin kaviokuumeena ja sitä alettiin hoitamaan sen mukaan. Lääkkeistä, hoidoista ja klinikalla käynneistä huolimatta, mikään ei tuntunut auttavan. Välillä Barbi tuntui olevan parempi, mutta pian mentiinkin taas huonompaan suuntaan. Barbi alkoi laihtumaan, kipulääkkeet eivät auttaneet niin, kuin olisi pitänyt. Sille tehtiin pohjallisia lopuksi itse routaeristelevystä päivittäin, kaikki tehtiin. Olin tänä aikana itse Englannissa ja siskoni sekä äitini tekivät kaikkensa ja minä sen mitä näin kaukaa kykenin. Kaikki mahdollinen kokeiltiin, kaikki lääkkeet annettiin, mikään ei vain auttanut. Lopuksi ainut oikea ratkaisu oli sen päästäminen pois tuskista. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni ja siskolleni kaikesta siitä mitä he tekivät Barbin eteen. Barbi  sai kaiken mitä vain voitiin antaa.

Ennen, kuin lähdin takaisin Englantiin lomaltani Barbin vointi muuttui huonommaksi. Päivää ennen olinkin puhumassa puhelimessa ystäväni kanssa, itkien maanesin reunalla. En halunnut mennä pois Barbin luota, en halunnut jättää sitä ja palata Englantiin. Halusin perua lennot, siirtää lomaa pidemmäki. Sanoin, että en kestäisi, jos menettäisin Barbin ollessani poissa. Sanoin, että en tiedä miten selviäisin. Ystäväni ja äitini kuitenkin sanoivat viisaasti, en voisi tehdä asialle mitään vaikka menisinkin Englantiin. Kaikki oli nyt ajasta kiinni ja siitä miten lääkkeet ja hoidot alkaisivat vaikuttamaan. Halusin olla Barbin tukena ja vierellä, niin paljon. Työni kuitenkin alkoivat parin päivän päästä tuosta ja Chicakin odotti Englannissa. Päätös oli yksi vaikeimmista ja toki edelleen sitä ajoittain miettii, mitä jos olisin jäänyt Suomeen. Sisimmässäni tiedän, että en olisi voinut auttaa Barbia yhtään sen paremmin. Vaikeaa se on silti.

Viimeisenä iltana ennen lähtöä olin istumassa Barbin karsinan vieressä, silitin sen turkkia ja vuodatin kyyneleitä pitkin sen turpaa. Se nojasi minuun, puhaltaen lämmintä ilmaa kasvoilleni. Kerroin, kuinka paljon rakastin sitä. Kerroin miten kiitollinen olin siitä. Sanoin, että en ikinä unohtaisi sitä, mutta sen tulisi nyt taistella. Taistella kaikilla voimillaan. Se ei saa jättää minua, ei luovuttaa. Sanoin kuitenkin myös, että jos se ei enää jaksaisi niin se olisi okei. En ole vihainen, olen aina ylpeä siitä. Kaikki on hyvin, kaikki tulee olemaan hyvin. Olen tässä ja vaikka lähden taas niin se on aina mukanani ja mielessäni. Minä en ikinä unohda sitä ja se ei saa unohtaa miten tärkeä se on minulle. Minä rakastan sinua.


En voi ikinä kiittää tarpeeksi Barbia siitä mitä se minulle antoi. Se oli ja tulee aina olemaan yksi elämäni hevonen. 6 vuotta tuli melkein täyteen yhteistä taivalta, seikkailua, joka päättyi liian nopeasti. Mutta oli meillä kyllä upea taival.

Bienna Dream, "Barbi"
06.04.2006-31.08.2018


"Sitoutua niin syvästi,
 että muuttuu pohjattomaksi.
Puristaa niin lujasti,
 että muuttuu rajattomaksi.
Rakastaa niin mielettömästi,
 ettei mikään enää
 ole vailla merkitystä"

Ikuisesti sinua kaivaten ja rakastaen,
 Beeda ja kumppanit.


2 kommenttia: