sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

"Älä pelkää rikkoa hyvää kuvaa"

Yksi haasteistani on ollut hyvästä vielä parempaan vaatiminen - hevosen rajojen kunnolla koetteleminen ja niiden ylittäminen. Olen voinut  kuulla hevosen näyttävän todella hyvältä ja kauniilta, muta voisin vaatia vielä enemmän, tehdä hyvästä parempaa. Oma heikkouteni ja samalla myös vahvuuteni on, että olen ja pyrin olemaan hyvin mukava hevoselle. Miksi tämä on sitten myös heikkous? Miksi ja miten rikotaan kuva hyvästä? Miten koetellaan hevosen ja itsensä rajoja? Näitä asioita on tullut käytyä läpi ja pohdittua paljon varsinkin tämän viikon aikana ja haluan niitä käydä läpi myös tänään tässä postauksessa - mukana pari esimerkkejä ajaltani täällä Englannissa.

Barbi on aina ollut valmiina tekemään kaikkensa miellyttääkseen ratsastajaansa.

ESIMERKKI 1:
Olen ratsastamassa hevosella, jolla en ole mennyt todella pitkään aikaan. Kyseessä on nuorehko, hieman monesti ratsastajaa testaava hevonen, joka ei yleensä halua tehdä mitään extraa, ellei ole täysin pakko. Heti alussa se vastustaa pohjetta, raippaan reagoi niskotellen, testaa pääsisikö pälkähästä. Laitan sen liikkumaan eteenpäin, jumppaan molempiin suuntiin ja haen pehmeyttä ja sulavuutta liikkeisiin. Niskottelu pohjetta ja raippaa kohtaan loppuu hetken ratsuttamisen jälkeen, kun en anna periksi. Vaadin kuuliaisuutta, palkitsen hyvistä hetkistä ja reaktioista. En kuitenkaan tässä vaadi vielä paljoa, vaan haen hyvää perusrytmiä. Edessä on kentän pelottavin kulma, jossa olen nähnyt hevosen x niskottelevan monesti omistajalleen. Hevonen testaa pääsisikö pälkähästä, niskottelee, jolloin käytän pohjetta enemmän vastakkaiselta puolelta kulmasta. Jatkan jumppailua, haen hyvää rytmiä ja toisella kertaa ei reaktiota enää juuri tule - katsahdus kulmaan, mutta taivutan tässä sisällepäin ja käytän sisäpohjetta aavistuksen enemmän - ongelma selvitetty ja kulma ignoorattu.

Tässä vaiheessa saan kuulla yhdeltä valmentajistani, että saan vaatia hevoselta enemmän. Hevonen näyttää kivalta ja hyvältä, mutta se laittaa minun tekemään liikaa töitä - voin vaatia hyvästä parempaa ja minun ei saa pelätä rikkoa hyvää kuvaa. Mitä tällä hyvän kuvan rikkomisella sitten tarkoitetaan? Kun vaadin enemmän, hevonen joutuu tekemään extraa ja monesti voi protestoida tätä = kuva hyvästä rikkoutuu. Kuitenkin tämän protestoinnin jälkeen on meno yleensä parempaa =hyvä muuttu paremmaksi. Tässä tapauksessa hevosen tuli reagoida nopeammin apuihini, eikä vastata niihin viiveellä. Jos reaktio pohkeeseen ei tule, käytän raippaa pohkeen taakse muistutuksena. Vaadin reaktion heti, eikä viiveellä. Tietenkin hyvästä ja oikeasta reaktiosta jälleen palkitsen. Haen ilmavuutta askellajeihin lisää, keveää etuosaa ja kuuliaisuutta. Pienen protestoinnin ja testaamisen jälkeen muuttui hevonen ilmavammaksi, nopeammaksi ja keveämmäksi. Lennokkuus kasvoi ja etuosa keveni. Kuvan rikkominen kannatti ja näin muutaman ratsastuskerran jälkeen on hevonen jo niin eri tuntuinen, reagoi nopeammin, liikkeet ovat sulavampia ja niskottelua ei juuri ilmene. Edelleen on töitä edessä, mutta suunta on ainakin ollut oikea.

Tanyalla on todella taito saada hevosien sisäinen moottori kehittymään 

ESIMERKKI 2.

Olen estevalmennuksessa isokokoisella 6-vuotiaalla hevosella. joka on hyvin mielenkiintoinen tapaus. Se tekee yleensä kaiken pilke silmäkulmassa, haluaa oppia ja oppiikin nopeasti, mutta osaa ajoittain olla myös vaativakin. Alkuverkoissa hevonen tuntuu ihan hyvältä ja laukkapuomitehtävä sujuu hyvin. Radalla saan kuitenkin kuulla valmentajaltani, että laukka on kyllä nätti ja hevonen näyttää hyvältä, mutta nyt siihen tarvitaan vielä lisää poweria. Okserille tultaessa hevonen ei reagoi pohkeeseeni ja jää hitaaksi kulmasta, jolloi keilataan este alas. Minun olisikin pitänyt vaatia nopeutta ja terävyyttä heti alkuun ja muutta "nätti ja hyvä" vielä paremmaksi. Oltava "ei niin mukava", kuten olen saanut nyt muutaman kerran tämän vuoden sisällä kuulla.  Koen kuitenkin kehittyneeni tässä, koska olen tietoisestikkin alkanut työntämään omiakin rajojani hevosten kanssa. On uskallettava vaatia, koska hidas reagoiminen apuihin voi tulla kohtalokkaaksi - esimerkiksi juuri este- tai kenttäkisoissa, jossa yksikin väärä askel voi tuoda pahankin lopputuloksen.

Aiemmin mainitsin raipan käyttämisestä pohkeen taakse. Täällä ollessani olen saanut myös tämän uutena oppina. Ennen käytin raippa helposti lautasille tai lavalle (lähinnä aktivointina). Suhteellisen alkuaikanani täällä Tanya sitten neuvoikin, että minun tulisi käyttää raippaa aivan pohkeeni taakse. Hevonen reagoi tähän nopeammin ja paremmin. Meillä on käytössä täällä yleensä aina "koulutusraipat", eli ihan normaalit kouluraipat, jossa on päässä ohuehko lätkä. Alkuun suhtauduin tähän vähän epäillen, mutta näin jälkikäteen on tämä osoittautunut aika hyväksikin kohdaksi. Takaosaan koskiessa hevonen helposti saattaa reagoida enemmän pukittaen, kun taas pohkeen taakse paine on hyvin keskiosassa ja myös terävöittää pohkeen vaikutusta. Ennen myös pidin näitä pitkiä raippoja noin keskiosasta yläpäätä, mutta nykyään on raippa normaalisti aivan päästä kädessä. Näin saan hyvin pienelläkin käden liikkeellä kosketuksen. Raippa on, kuin käden jatko-osa.

Maastoesteradalla on hevosen oltava kuulolla.

Kehittyäkseen on tehtävä enemmän, vaadittava ja ylitettävä rajoja. Se ei ole helppoa ja vaivatonta, se vaatii päättäväisyyttä ja lukuisia toistoja. Katsoessani vanhoja kuvia, osa vain hetki ennen tänne saapumistani nään jo itsessäni ison eron. Täällä ollessani olen päässyt menemään lukuisilla eri tasoisilla, kokoisilla ja ikäisillä hevosilla, joka on tuonut mukanaan paljon uusia asioita, oppeja ja näkökulmia. Koen uskaltavani juuri vaativan enemmän, vaikka edelleen on muistutus, "voit vaatia enemmän, uskalla rikkoa kuva" paikallaan. Esteillä ajattelen eri asioita, ennen keskityin enemmän esteiden ulkonäköön ja niiden jännittämiseen mikä toi tietenkin vain mutkia matkaan. Nykyään etsin linjoja paremmin, mietin miten etenen esteelle ja etsin ratkaisuja. Tällä hetkellä on minun keskityttävä juurikin sopivan energian saamiseen ja ylläpitämiseen heti alussa, matkustamiseen ja samalla hartialinjan pystyssä pysymiseen ja käden etenemiseen. Eri hevosilla on eri ongelmat ja tavat reagoida, joten omaa ratsastustaan saa miettiä ja muuttaa aina sen mukaan (7 hevosta peräkkäin onkin hyvää aivojumppaa).

Yhden hevosen kanssa minun tulee olla luottamatta siihen liikaa, varmistettava ja tuotava jopa hieman lähelle jokaista estettä. Toisen kanssa minun tulee matkustaa, antaa sen vain jatkaa hyvää laukkaa ja antaa esteiden tulla minun luokseni. Kolmannen kanssa saan olla ratsastamassa eteenpäin, sujua ja sitten rentouduttava. On se ratsastus niin helppoa ja yksinkertaista, eikös? Joskus sitä toivoisi sen olevan todella sitä, mutta onhan haasteet aina myös mukavia. Mikään päivä ei tässä ammatissa ainakaan ole samanlainen.

Tälläisiä pieniä pohdintoja ja mietteitä näin viikonlopun päätteeksi. Toivottavasti teillä on ollut mukava viikko takana!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti