perjantai 18. elokuuta 2017

Mitä Englannin jälkeen?

On tullut aika, kun haluan kirjoittaa enemmän omista suunnitelmistani tulevaan ja mitä mielessä on pyörinyt jo pidemmän aikaa sekä muuten vain kirjoittaa tunnelmista. Monesti tuntuu, että tulevaisuudesta on niin vaikeaa ja jopa "vaarallista" kirjoittaa, koska mistään ei voi olla varma. Kaikesta tulee myös niin "virallista", kun ne sanoo ääneen tai kirjoittaa muiden nähtäväksi. Onko sen kaiken takana sitten pelko epäonnistumisesta, kun kaikki ei menisikään miten olisi toivonut? No nythän on aika jyrätä se ja kirjoittaa!


 Olen miettinyt juuri tätä pelkoa tulevaisuudesta kirjoittamisesta ja saanut itseni kiinni näiden asioiden välttelystä myös täällä blogissa. En ole esimerkiksi halunnut kirjoittaa parin vuoden aikana kunnollisia kisasuunnitelmia, koska monta kertaa varsinkin edellisenä vuotena on tullut otettua kuonoon ja erilaiset sairastelut on tulleet treenienkin tielle. Uskoisin, että monella ihmisellä on tämä pelko ja loppujen lopuksi onhan se nyt aika turhaa pelätä moista, koska jokainen on samassa veneessä - kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tai seuraava päivä tuo tullessaan. Kuka tahansa voi loukkaantua, kaatua portaissa, hevonen voi astua huonosti ja saada jo sillä itselleen vaurioita aikaan, voi tulla potkaistuksi tai kompastua. Miksi sitten pitää pelätä niiden unelmien ja toiveiden ääneen sanomista? Jos epäonnistuu niin sitten epäonnistuu ja siitä jatketaan eteenpäin.Tämän vuoden aikana olen ainakin itse alkanut tiedostamaan enemmän omia pelkojani ja alkanut kapinoida niitä vastaan. En halua olla se ihminen, joka yrittää paketoida itsensä ja hevosensa pumpuliin. Olen viime viikkoina miettinyt ja suunnitellut taas enemmän tulevaisuutta ja haluan myös jakaa näitä ajatuksia tännekkin. Mikään ei ole varmaa ja olen vielä itsekkin hakemassa vastauksia kysymyksiin, mutta juuri nyt haluan avata näitä asioita.

Jo ennen lähtöäni Englantiin minulta kysyttiin koska saavun takaisin Suomeen. Yleisin antamani vastaus oli varmasti, " Aika näyttää", koska en tiennyt vastausta itsekkään. En halunnut alkuun lukita mitään tiettyä aikaa, koska halusin nähdä kuinka oikeasti viihtyisin juuri täällä, miten asiat sujuisivat ja näin olisi paluukin helpompi, jos paikka ei olisi vastannutkaan odotuksia. Niin ne päivät kuluivat ja pian havahduin kuukausien vierineen vauhdilla ohitse. Vaikka ikävä omia hevosia ja läheisiä kohtaan olikin suuri niin tiesin tämän paikan antavan minulle enemmän, mitä Suomi antaisi juuri nyt. Ennen lähtöäni Englantiin tilannehan oli se, että Barbi oli vasta palaamassa treeniin ja kelit olivat huonot, ettei treenit Essin kanssa olleet sitä mitä halusin - kovaa treeniä, suorituksia ja kehitystä. Tuntui, että junnasin paikallani ja se tunne tuntui repivän minua palasiksi. Kopilla päästiin kyllä maneesille aina välillä, mutta siinä oli aina kova suunnittelu sen tapahtumisen eteen. Lisäksi tiesin, että Essiltä en haluaisi vaatia enää isojen tasojen luokkia kisoissa ja halusin myös tavallaan "säästellä" sitä. Barbin kanssa on aina tuntunut siltä, että "kaikki ovet ovar auki" ja sen kanssa en ole pystynyt näkemään sitä rajaa edessä. Olikin musertavaa, kun tiesi, että ei olisi mahdollisuutta juuri sillä hetkellä päästä juuri eteenpäin niistä omista rajoista. Lähtö Englantiin isolle kenttätallille ratsuttajaksi ja muuten hoitamaan hevosia  sekä valmentautumaan todella osaavien ihmisten kanssa tuli ns. täydelliseen saumaan. 


Mahdollisuus treenaamiseen niin monella erilaisella hevosella päivittäin, upeissa treeniolosuhteissa näin huikeassa paikassa on aikalailla täydellinen vastaus siihen mitä toivoin. En odottanut mahdollisuutta kilpailla täällä, mutta sain sen ja sama on myös mahdollisuus treenata olympiatason hevosella tälläkin hetkellä. Joskus sitä tuntuu, että tämä olisi unta ja pian heräisin omasta sängystä Suomessa. Olen oppinut paljon, olen muutanut monia asioita myös omassa ratsastukessani, tiedän enemmän ja koen olevani muutenkin paljon vahvempi. On huvittavaa, kuinka olen täällä oppinut tekemään niin monia erilaisia ja sitten samanlaisia asioita mitä Suomessa, mutta erilailla. Oma silmäni on saanut kehittyä lisää varusteidenkin kanssa ja kiitos täällä olevien oppien ja ruutineiden tiedän monen asian muuttuvan saapuessani Suomeen. 

Olen havainnut tehneeni joitain asioita Suomessa, "kun näin ne on aina tehty" ilman miettimättä asiaa sen tarkemmin. Esimerkiksi pinteleiden laitto voi kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta täällä ollessani olen todennut - tapoja on monia ja täällä olen oppinut minusta paremman tavan niiden laittoon. Tiedän jokaisen tallin ja paikan omistavan eri mielipiteet ja kriittisyys on minusta hyvä pitää tietenkin sopivasti mukana. En ole kaikesta samaa mieltä täälläkään mitä tulee esimerkiksi joskus kengityksiin, liikuttamiseeen tai varusteiden laittoon, mutta kuulen mielelläni näistä ja opin samalla. Näiden oppien ja mahdollisuuksien myötä onkin myös vielä vaikeampaa miettiä koska palaan Suomeen.


Jokaisessa asiassa on ne plussat ja miinukset, kuten myös täällä olemisessa. Minun on pitänyt punnita mikä on juuri nyt tärkeämpää ja järkevämpää - olla Suomessa juuri nyt ja aloittaa treenit kunnolla B:lla toivoen parasta vai täällä ja treenata monella hevosella tietäen monien ovien olevan auki. Sitten taas täällä en voi vaikuttaa niin isosti kilpailemiseen, kun Suomessa voisin oikeastaan mennä koska tahansa ja minne tahansa. Tällä hetkellä G (kuva ylhäällä), jolla kesällä kilpailin on omistajan palattua takaisn sairaslomalta keskittynyt enemmän tämän kanssa koulukisoihin, joita onkin mennyt nyt hyvillä tuloksilla. Olen mennyt G:llä aina satunnaisesti, mutta valmennuksissa ei olla nyt oltu sen kanssa. Valmennukset on kuluneet muilla hevosilla, joilla ei kuitenkaan ole ollut tavoite kilpailla, lähinnä kehittää eteenpäin ja mahdollisesti sitten osa myydä. En siis juuri tiedä mitä on suunnitelmana tulevalle, pientä puhetta G;n kanssa esteille palaamiseen on kyllä ollut, mutta vielä ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pian puolivuotta on kulunut täällä ja enää ei voi oikein sanoa, että mahdollisesti vuoden lopussa palaan Suomeen - pian on se vuoden loppu! Juuri nyt minun on vaan niin vaikeaa kuvitella lähtöä täältä, koska kaikesta on tullut osa minun elämääni, arkeani ja perhettäni. On vaan niin helppoa vältellä näiden asioiden suunnittelua ja sysätä niitä vaan pois tieltä. Joinakin päivinä sitä saattaa haluta kotiin jo seuraavana päivänä ja itkeä ikävää, kun toisena haluaisi jäädä tänne vaikka asumaan vuodeksi. Tiedän kuitenkin, että haluan palata B:n kanssa treeneihin ja kilpailuihin sekä nyt oikeasti suunnitella kunnolla seuraavaa kautta. Täällä oleminen on avannut silmiäni ja tiedän nyt, että haluan oikeasti keskittyä kilpailuun kunnolla ja mahdollisesti alkaa kouluttamaan B;sta myös hevosta kenttäpuolelle. Sen tiedän myös, että jos pidempää saikkua tulisi eteen niin haluaisin  teettää B:lla sitten varsan. Se ajatus on ollut jo Barbin saavuttua mielessä, kunhan vain ajoitus osuisi kohdilleen. Moni asia pitäisi siinä vaiheessa vaan olla suunniteltu ja varmempaa. Jos näin kävisi olisi myös toisen hevosen saaminen mukaan kilpailuihin ja treeniin varmasi hyvä idea.


Mites sitten Essin kanssa? Kuten olen jo aiemminkin sanonut en halua Essiä enää todella kovaan kisarumbaan tai muuhun. Se on terve ja ongelmia ei ole ja niin haluan sen pysyvänkin. En nää Essiä vanhana, vaikka ikää onkin nyt kunnioitettavat 18-vuotta. Se on luonteeltaan niin ikinuori, että uskon sen vielä useiden vuosienkin jälkeen olevan yhtä kuumakalle mitä tulee pellolla menoon tai esteisiin, haha. Se on aina ollut ja tulee olemaan elämäni hevonen, enkä osaa kuvitella myöskään sen myymistä muualle. Ajatus sen antamisesta toiselle esimerkiksi ylläpitoon on yksi vaihtoehto. Se on niin huikea hevonen, joka varmasti ainakin opettaisi vähintään yhtä paljon toiselle mitä se on näinä vuosina minulle opettanut. 

Mitä tulee minuun niin haluaisin jatkaa opiskelua ja jo muutaman vuoden olen miettinyt tätä mielessäni ja tälläkin hetkellä tuntuu, että aion hakea kouluun opiskelemaan fysioterapeutiksi. Eniten minua kiinnostaa eläintenfysioterapia ja varmasti suureksi yllätykseksi etenkin hevosiin erikoistuminen on minulla mielessä. Täällä olen saanut nähdä tekniikoita ja eri fysioterapeuttien työskentelyä mikä on saanut oman kiinnostukseni vaan kasvamaan lisää. Opiskeluthan tulevat kestämään ja koulunpenkkiä saisi taas useamman vuoden kuluttaa, mutta se on pieni hinta siitä mikä edessä odottaa. Tiedän, että en menetä hakemalla mitään ja jos kutsua kouluun ei tule niin sitten on aika tehdä toiset suunnitelmat. Ehkä lähden jälleen ulkomaille tai ehkä jatkan itsenäistä opiskelua omien töiden ohessa. Niin. Ei se maailmaloppu ole, vaikkakin toki pettymys, joka täytyy kestää.


Niin, monia ovia tuntuu olevan raollaan ja puoliksi lukittuina. Vaikka tulevaisuus osaakin olla vaikea joskus suunnitella ja hahmottaa niin ainakin juuri nyt tuntuu edessä olevan vain valoa. Sen osaan sanoa, että ainakaan ennen marraskuuta en ole saapumassa Suomeen. Kaikki riippuu paljon nyt siitä miten kausi täällä päättyy muutamien hevosien kanssa ja kuinka asiat Suomenkin päässä sutviutuu. 

The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams.
- Eleanor Roosevelt 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti