sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kolikolla on kääntöpuolensa

Kaikkien näiden upeiden säiden, ihmisten, hevosten, valmennusten, kilpailuiden ja kokemusten toisella puolella on myös ne asiat, jotka jouduin uhraamaan saadakseni tämän kaiken - Barbi, Essi, ystävät ja muu perhe. 



Alkuun haluan heti kertoa, että tämä ei ole mikään valitus-postaus. Olen enemmän, kuin kiitollinen tästä kaikesta mitä olen saanut täällä nähdä, tuntea ja kokea. En olisi voinut edes kuvitella saavutavani, oppivani tai tekeväni täällä näinkin pienessä ajassa. Olen nytkin todella onnellinen, iloinen ja naama hymyssä. Minulla on ollut paljon onnea, että olen päässyt myös kilpailemaan täällä ja olemaan todella menestyneiden ihmisten valmennettavina.  Kuitenkin on kaikissa asioissa myös se toinen puoli, josta haluan nyt kirjoittaa. Nyt haluan avata myös niitä tunteita, jotka välillä tulevat enemmän esille, kuin toisina päivinä.

 En ole koskaan ollut näin pitkää aikaa erossa Barbista taikka Essistä. Aiempi pisin aika on tainnut olla Barbista se viikko, kun itse menin Tanskaan ja Barbi tuli myöhemmin perässä. Ilman omaa hevosta on moni asia erilailla.  Onhan minulla talli täällä täynnä hevosia ja erilaisia treenattavia, mutta ei se ole sama asia kuin oma hevonen. Tiedättehän, se ikioma hevonen, joka on vaan osa teitä. En tee isompia suunnitelmia hevosten viikkotreeneissä, vaan ratsastan ne, jotka listassa kunakin päivänä on. En voi päättää yhtäkkiä lähteväni maastoon, hyppäämään esteitä kauemmas tai lähteä tiettyyn kilpailuun. En suunnittele hevosen ruokintaa, merkitse ylös kengityksiä, soita eläinlääkärille rokotuksista, muokkaile isommin varusteita...menen kaavan mukaan, vain pienesti soveltaen. Toki voin muuttaa kuolaimia, jos siltä tuntuu, mutta keskustelen asiasta muidenkin kanssa. Minulla on paljon vastuuta, vaikka omaa hevosta ei olekkaan. Olen vastuussa hyvin arvokkaista hevosista ja treeneissä teen kaikkeni tavoitteiden saavuttamiseksi. Silti minulla ei ole sitä "vuoden" tavoitetta täällä ratsukkona, ei ole sitä yhtä ja oikeaa - ainakaan tällä hetkellä.


"Hevoseton" elämä on omalla tavallaan helpompaa, mutta myös henkisesti joskus vaikeampaa. Tiedän. että tämä jakso täällä opettaa minulle paljon - se on jo nyt opettanut. Joinakin päivinä sitä vain pysähtyy ja jokin pieni asia voi yhtäkkiä muistuttaa siitä omasta hevosesta, jota ei ole nähnyt aikoihin. Pelko siitä, että Essi tai Barbi unohtaa minut kokonaan ja ei tunnista minua palatessani on aika raastava. Hevosilla on pitkä muisti ja ne ovat viisaita eläimiä, mutta mitä jos olen unholassa. Yhtenä päivänä jouduin katsomaan videota Barbista, koska en nähnyt mielessäni selkeästi miten se liikkui. Ajatus siitä, että olin "unohtanut" oman hevoseni liikkumisen oli kamala. Tunsin oloni välittömästi huonoksi omistajaksi. Kuka nyt unohtaa tuollaisen asian? Myös se, että en muistanut tarkasti enää joitain pieniä asioita toi vain lisää ajatuksia mieleen. Välimatka on pitkä, eikä ikävä ole koskaan poissa kokonaan. Myös pelko siitä, että jotain pahaa tapahuu minun ollessani täällä. En tiedä miten voisin olla sen asian kanssa. että en voisi olla avuksi omalle hevoselleni - en voisi silittää sen turkkia ja lässyttää turhia korvaan, jos muuten en voisi auttaa. En haluaisi edes ajatella tätä ja siksi tunnenkin työntäväni sen vain pois päästäni.

Onhan hevosettomuudessa toki paljon hyvääkin ja rahaa säästyy. Ei ole tullut hankittua varusteitakaan vaikka kilpailuissakin on jos jonkinlaisia upeita blingejä ja muita tarjolla. Veikkaan kylläkin, että jossain vaiheessa sorrun myös katsomaan niitä, mutta nyt ei ole vielä mielitekoja tullut. Uskon, että jos oma hevonen olisi täällä mukana, olisin jo hommannut uutta satulahuopaa, suojia tai otsapantaa. Nyt ei ole vain kellekkään kelle niitä hankkia, joten keskittyminen on enemmänkin omiin tarvikkeisiin, kuten hanskoihin ja paitoihin. Silti minä nautin melkein enemmän omalle hevoselle asioiden hommaamisesta.


Sukulaiset ja ystävät ovat myös yksi asia, jota tulee ikävöityä etenkin iltaisin, jolloin on sitä "omaa aikaa". Ei voi lähteä extemporee tanssimaan illalla, ajelemaan, katsomaan leffaa tai muuten soitella normaalisti. Ei voi halata toista, pyytää yhteiselle lenkille, päättää mennä retkelle myöhään illalla. Netti täällä osaa olla aika haastava monesti, kun niin moni on samaan aikaan sitä käyttämässä. Sormet ja varpaat ei riittäisi laskuvälineeksi, jos niitä kertoja alkaisi laskemaan, kun puhelu on katkennut kesken. On olemassa muutkin somet, kuten facebook, instagram ja snapchat, joiden kanssa olla yhteydessä. Se ei kuitenkaan koskaan voi korvata sitä, kun näkee ihmisen livenä - halaa,  on lähellä.

 Lisäksi kaikki läheiseni eivät käytä niin paljoa somea, joten kuulumisia ei ole niin helppoa vaihdella. Omissa someissa kerron vain murto-osan minusta, se on vain yksi osa. Siksi onkin harmittavaa, että joskus kuulumisien vaihtaminen jää vähemmälle, kun näkee "niin paljon" jo muualla - mikä ei välttämättä edes kerro paljoakaan. Minulla on ystäviä myös täällä, mutta se ei poista ikävää Suomessa asuvia läheisiä kohtaan. Monet kyyneleet on tullut vuodatettua ja sitä on hankalaa selittää jollekkin toiselle ihmiselle, joka ei ole vastaavassa tilanteessa. Tavallaan sitä on onnellinen ja samaan aikaan surullinen. Välillä sitä ei osaa edes selittää mitä oikein tuntee. kun ajatukset vain sinkoilevat päässä. Onneksi yksi ystäväni täällä on myös toisesta maasta, joten ymmärrys toisen tunteita kohtaan on ehkä hieman suurempi.


Omat muut harrastukset ovat myös jääneet sivummalle - tauolle. Minä rakastan treenaamista ja nyt teen sitä lukuisia tunteja hevosien kanssa. Salitreenit, pilatekset ja muut ovat joutuneet astumaan syrjään - salia ei ole lähettyvillä ja iltaisin 8 maissa ei edes tekisi mieli lähteä minnekkään. Kehonhuoltoa olen ehtinyt tekemään harmittavasti vähemmän ja muu treeni on lähinnä kehonpainolla, rehusäkeillä tai muilla vastaavilla tehty. Ei niissä todellakaan ole mitään pahaa, mutta kyllä sitä myöntää kaipaavansa niitä oikeita painoja. Minulla on tavoitteita tulevaisuudessa myös salitreenien suhteen ja varmasti Suomeen saavuttuani tulee treenit jatkumaan samoissa malleissa. Lisäksi on tietenkin ikävä myös omia kolleegoita, joiden kanssa on aina tehnyt vaihtareitakin hieronnoissa. Tiedostan olevani aika jumissa tällä hetkellä ja lihakset ovat paljon kireämmällä, kuin normaalisti. Apuna on täällä ollut TENS ja omat hieromiset, mutta ei se ikinä korvaa sitä kunnon hierontaa.

 Sitä tulee myös ikävöityä omia asiakkaita Suomessa - niin ihmisiä, kuin hevosiakin. Hevosia olen täälläkin hieronut, koska siihen tarvittavat välineet mahtuivat hyvin matkalaukkuun. Jokainen hevonen ja ihminen on minulle tärkeä, eikä kukaan ole toistaan "parempi". On ollut ihanaa kuulla kuulumisia Suomesta ja olla avuksi kaikilla konsteilla mitä näin kaukaa voikin olla. 


Oma tila ja aika on ollut yksi niistä isoista asioista myös, jota on kaivannut joinakin päivinä enemmän, kuin toisina. Kun sitä asuu samassa paikassa, kun on töissä ja näkee samoja ihmisiä 24/7 toivoo sitä joinakin päivinä saavansa hetken olla vain kaikessa rauhassa. Ihmisten ollessa erilaisia ja luonteisia on ollut myös välillä haastavaa saada kaikki pitämään kiinni järjestyksestä ja töistään talossa. Itseäni ainakin vaivaa, jos tiskejä ei tehdä tai paikkoja siistitä. Onneksi vapaapäivinä sitä saa olla enimmäkseen rauhassa, jos niin haluaa ja yleensä kaikki yrittävät puhaltaa samaan hiileen. Silti sitä joskus vaan kaipaa sitä omaa taloa, tilaa ja aikaa.


Viimeiseksi, mutta ei vähäisemmäksi haluan kirjoittaa yhdestä elämäni merkittävimmistä henkilöistä - Omasta äidistäni, joka on supersankari.

 En tiedä moniakaan äitejä, tai edes ihmisiä, jotka pystyvät samaan, kuin hän. Hän on päivittäin huolehtimassa hevosistani, hoitamassa, tekemässä tallitöitä, auttamassa, korjaamassa aitoja ja samalla tekee muita töitä päivisin. En ole oikein koskaan ollut hyvä puhumaan hyvin avoimesti kaikesta tunteistani, enkä varmasti osaa sanoa tarpeeksi usein, kuinka paljon arvostan äitinikin panostusta minuun ja hevosiin. Hän on vuosien aikana ollut kuskaamassa treeneihin ja kilpailuihin, on ollut pitämässä hevosta, lastaamassa, kuvaamassa ratoja ja ottanut myös vastaan kaikki kiukut ja kyyneleet. Vaikka se ehkä tuntuukin kauhelta sanoa, mutta äiti on yksi niistä ihmisistä, jolle voin purkaa melkein kaiken - vuodattaa kaikki ne turhatkin patoumat ilman kauheaa tunnetta. Tiedän, että äiti ei tuomitse tai jos tuomitsee niin ei niin, että tuntisin oloni kauheaksi. Tiedän. että kaikki sanomani pysyy hänellä, eikä hän käännä niitä minua vastaan. Pystyn nollaamaan kaiken sen pahankin pois ja tuntea oloni sitten kevyemmäksi. Oli kyse sitten kamalasta päivästä, kengänvetskareista, jotka eivät toimi tai väsymyksestä. Hän kuuntelee ja voi olla vain hiljaakin - tärkeintä on, että hän kuuntelee.

 Tunnen oloni todella avuttomaksi, kun olen täällä ja äitini, siskoni ja muut pitävät huolen hevosista ilman minun tukeani. Jos olisin kotona, olisin tekemässä aamutalleja ja treenaamassa hevosia, jolloin aikaa jäisi paljon heillä muuhunkin. Välillä alan miettimään iltaisin kovan työpäivän jälkeen mitä kotiin kuuluu, kuinka heidän päivänsä on mennyt. Mietin onko kenttä ollut hyvä treeneihin, onko Essi ja Barbi liikkuneet hyvin, onko äiti joutunut tekemään paljon ylimääräisiä töitä tallilla, kuinka myöhään tallipäivä on heillä venynyt...niin, mietin paljon. Näin äitienpäivänä halusinkin kirjoittaa kuinka paljon arvostan äitiäni, vaikka en sitä tarpeeksi usein sanokkaan. Tämä on ensimmäinen äitienpäivä, kun en ole tekemässä aamuista yllätystä pöydälle ja leipomassa kakkua. Minulla ei ole lahjaa, ei edes korttia. Niin. On kamalaa, kun ei kykene olemaan läsnä, vaan on monen tuhannen kilometrin päässä. Tiedän, että äiti luet tämän ja haluan vaan sanoa, kiitos ja ihanaa äitienpäivää sinne (ei niin lämpimään) Suomeen. <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti