maanantai 11. huhtikuuta 2016

Paineen alla murtuminen

"Nyt on onnistuttava. Mun on pakko onnistua. Haluan hyvän radan ja nyt on kyseessä mestaruus, nyt ei saa mokata" - ajattelin minä ennen Pohjanmaan estemestaruus luokkaa ja pipariksihan se meni.

B:"Nyt ei jaksa poseerata enää."

Mikä siinä onkaan, että pitää asettaa itselleen liian kovat paineet niissä "tärkeämmissä" kilpailuissa. Vuosien aikana olen huomannut, että suurien paineiden alla en kykene suoriutumaan hyvin. Teen liikaa, yritän liian kovasti ja en anna Barbille työrauhaa. Säädän, otan ylimääräisiä pidätteitä, käyn kierroksilla, enkä voi kunnolla keskittyä. Ärsyttävää ja turhauttavaa. Siksi en ole tykännyt esimerkiksi olla joukkueessa ankkurina, koska se on mennyt monesti pipariksi omien paineiden vuoksi. Siinä kyse on jo koko joukkueesta ja kaikki luottavat sinuun - sun ei vain saa mokata, se ei ole edes vaihtoehto. Radalle ei saa mennä rennolla asenteella vaan tuntuu, että koko sun elämäsi riippuu siitä suorituksesta. Paineet on valtavat ja niiden alle tuntuu ihan musertuvan. Siinä pitäisi vain oppia olemaan rennommin ja olla muuttamatta omassa ratsastuksessaan mitään. Helpompi sanoa, kuin tehdä. 

Siinä vaiheessa henkinen valmennus tulee isoon rooliin, jota ei oteta huomioon melkein ollenkaan. Minusta siitä pitäisi pitää koulutuksia ja opettaa jokaista kilpailijaa, kuinka rentoutua myös kilpailutilanteessa - kuinka toimia paineen allakin yhtä hyvin, kuin normaalisti. Itse olen tästä aiheesta hyvin kiinnostunut ja olen koko ajan sitä opiskelemassa lisää. Niissä kisoissa, joissa mennään "noh, pidetään nyt vain hauskaa ja ei turhia stressailla" asenteella meillä tulee sijoituksia ja onnistuneita ratoja. Sattumaa? Ei. Muutenkin Seinäjoella meillä ei juuri koskaan ole mennyt hyvin. Kerään turhaa stressiä jo ennen kisoja, pelkkä paikka saa minulle erilaisen fiiliksen. Miksi? Niinpä, en ymmärrä.


Viikonloppuna järjestettiin Seinäjoella Pohjanmaan estemestaruudet ja hypättiin siellä metri ja kymppi. Oltiin ajoissa paikalla ja Barbi oli tyytyväisen oloinen kopissa. Sää oli upea ja oli ihanaa nähdä paljon muitakin tuttuja ennen omia suorituksia. Radat olivat hyvin haastavia ja vaativat ratsastajalta todella hyvää keskittymistä. Siinä ei paljoa kerennyt ylimääräistä miettiä, kun seuraava este oli vastassa. Ymmärrettäväähän se oli, että mestaruuksissa on tehtävienkin oltava haastavempia ja haasteet laittavat keskittymään. Metrin verkassa B:lla riitti jo paljon virtaa ja se oli jopa hieman villi. Rata oli ok, olisin saanut olla kädestä vähän vielä rennompi ja antaa sujua alusta asti enemmän. Uusinnassa tein vain pitkät tiet, koska tiesin puhtaalla radalla pääsevän sijoituksiin. Barbi oli todella hyvin avuilla koko radan, nousi hyvin edestä ja oli aktiivinen. Tulos olikin 0/0vp ja 6 sija. Sen jälkeen vain opettelemaan toista rataa ja siinä haastetta riitti vielä lisää.

Rataa kiertäessä huomasin jo ajattelevani hieman erilailla. Jännitin enemmän, mietin kauheasti esteiden oikeanlaista kaarta ja askelmäärien tarkkuutta. Vaikka haastetta riitti niin tykkäsin oikeastaan radasta ja sen sisältämistä linjoista. Se sisälsi juuri sellaisia tehtäviä, joita haluaisin valmennuksissakin ratsastaa. Verkka oli todella hyvä! Olin saanut hyvin nollattua ajatukset siellä ja lähestymiset oli supereita. Barbi imi todella hyvin esteille ja innostui jopam lopuksi vähän esittämään villiä ja tekemään pukin. Nauratti ja olo oli hyvä. Siirtyessä maneesin eteen odottamaan vuoroa sydän alkoi tykyttämään enemmän ja ajatukset juoksivat päässä. Pyrin torjumaan jokaisen negatiivisen ajatuksen ja tsemppaamaan itseäni. Silti se negatiivinen tuntui jäävän päälle ja aiheuttavan paineiden nousemisen uudelle tasolle. Jonna sanoi ennen rataa, " ota rennosti nyt vaan, annat vaan mennä". Hoin tuota lausetta päässäni monet kerrat ennen suoritusta. Maneesissa odottaessa kaikki oli ok ja mietin jo mistä kääntäisin nyt varmasti uusinnassa. Ennen rataa olevaa hyppy-yritystä olin menossa esteelle, mutta maneesin ovella, kaukana esteestä B heittäytyi yhtäkkiä pohkeen taakse. Olin ymmälläni - mikä sille tuli?


Sen jälkeen otti paineet yliotteen ja huomasin olevani epävarmempi, koska B oli yhtäkkiä muuttunut todella kovaa esteelle imevästä toiseksi, se odotti enemmän. Ykkönen oli okseri, jolle tuli suhteellisen tiukka tie toisesta päästä. En saanut suoristettua ennen estettä ja otin turhia pidätteitä. Uusi yritys ja hyppy oli hyvä. Siitä jatkui kaareva linja, noin 6 askelta kakkoselle, joka oli pysty. Hyppy onnistui todella hyvin ja siitä jatkui kaareva tie päin ovea ja yleisöä okserille, 6 askelta. Omat ulkoapuni eivät olleet kunnolla läpi ja jäin liikaa sisäohjaan. Ajauduttiin linjalta pois ja siihen päättyi meidän pitkä rata. Ärsytti, olin vihainen itselleni ja hyvin, hyvin pettynyt. Juteltiin Jonnan kanssa ja Jonnakin ihmetteli B:n outoa käytöstä juuri ennen rataa. Näin jälkeenpäin mietittynä oli syynävarmasti ainakin se, että en heti alussa alkanut ratsastamaan rohkeasti jallalla, koska olin verkassa tottunut sen hyvään etenemiseen. Kaiken lisänä oli ovella silloin pientä härdelliä, joka vei molempien keskittymistä vähän muualle.

Kilpailuiden jälkeen purin kieltä autossa, "miksi?" kysymys pyöri mielessä. Sätin itseäni mielessäni ja hetkellisesti tuli se sama olo, mikä reilu vuosi sitten, kun pidinkin pienen estetauon. Tunteet olivat pinnassa ja silloin en osannut löytää kaikelle oikeita syitä. Kyllähän äiti kysyikin olinko ottanut mestaruudesta liian kovat paineet ja yrittänyt liikaa, mutta siinä ei sitä osannut ajatella. Nyt näyttää kaikki selkeämmältä, mikä on hyvä alku - aina on löydettävä ensin syy ja sitten miten sen voisi korjata. Olin ottanut liian isot paineet, unohtanut ratsastaa B:n paremmin pohkeella ja sitten vain rentoutua. Pieni paine on hyväksi - se saa yrittämään enemmän ja virittämään kehonkin suoritukseen. Liian suuret paineet puolestaan musertavat ja ovat kuin kiviä selässä, jotka pistävät murtumaan. 


Tällä hetkellä meidän tulee vain päästä menemään valmennuksissa paljon erilaisia 110cm-> ratoja, jotta niistä tulisi kunnolla rutiinia. Kerran viikossa kouluvalmennuksessa käyminen ja itsenäinen hyppääminen, kun ei auta niin siinä kehittymisessä. Tarvitsen haasteita, hyppyjä ja niiden kautta rentouden löytämistä myös haasteellisimmissa tilanteissa. Tarvitsen myös henkistä valmennusta ja tsemppausta. Minun on opittava rentouttamaan itseni vielä paremmin ja poistettva turhat ajatukset ennen rataa.

Viikonloppu oli oikeastaan hyvin ajatuksia herättävä ja omalla tavallaan tsemppaava. Vaikka aluksi tuntui, että kaikki olisi kaatunut omaan niskaan niin nyt osaa jo paremmin ratojakin tutkiskella. Korkeudet on B:lle pieniä, nyt kyse on kuskin päästä. Nyt tarvii päästä keräämään oikeanlaisia avaimia, jolla saan noita lukkoja aukaistua. Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu ja meidän tie alkaisi olemaan taas vähemmän kivinen. Kokemuksia on ainakin taas lisää repussa, joita voi jatkossa hyödyntää. 

Hyvää alkanutta viikkoa! Seuraava viikonloppu kuluukin hevoshieronnan kurssilla. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti